Suden hetki

Mä tykkään käydä valokuvaamassa millon mitäkin, mutta ihmiskuvaus on sitä - mistä nautin ehkä eniten. Vaikka joudun (saan) olla kameran toisella puolella itsekin, tykkään etsii uusia kuvauspaikkoja mun lähiympäristöstä ja joskus jopa kauempaa. Tällä kertaa mukaan kuvaamaan tulivat Sari ja Veea. Tällä kolmikolla ei ollakaan hengattu sitten lukion lakkiaisten, joten oli tosi kiva päästä vaihtaan kuvailun ohessa kuulumisia ja muuten vaan paleleen syysiltaan liian vähissä vaatteissa. 

Meidän teemana oli urbaani kaupunki slash muotikuva. Joten Tampereen teolliset rakennukset ja vanhat tiilet sopi meidän tarkotuksiin loistavasti. Alunperin suunnitelma oli olla mahdollisimman grunge, mutta jos totta puhutaan - lauantaiset bileet imi musta viimeisetkin mehut ja jaksoin sunnuntaina iskee päälleni vaan jotain mukavaa ja omasta mielestä söpöä. 

Kaiken kestävässä koomassa tuli myös uhmattua parkkipirkkoja ja jätettyy auto paikalle, jossa maksuu jäi laittamatta. (Harvinaisen rajua riskipeliä, ottaen huomioon - että liikennevalvontavirasto oli 50 metrin päässä mun autosta....) Säästin sit kuitenki 20 senttiä monen kymmenen sakon uhalla!

Pääsyy mulle tähän kuvailuun oli kyllä ton uusimman hankinnan, susimekon, esittely, joka nyt näissä kuvissa onnistuu enemmän ja vähemmän hyvin. Mitä tykkäätte? Ite rakatuin suuresti ja varsinkin korkeiden kenkien kanssa, se on aivan unelma. ♥ Sääli vaan et kuvissa oon toisinaan ite kaikkee muuta paitsi unelmainen (terveisin vasen ylänurkka).

Mekko eBay 12.46€ 

Neuletakki Gina Tricot 9.95€

Kengät Spirit Store 29.90€ 

Kaulakoru Kalevala 

Turussa turveltaen

Alkoholi on pahasta. 

Älkää lapset kokeilko kotona. 

Pienet havainnot on kivoja. Alkoholitölkeistä tehdään oikeasti todella viehättävän näköisiä, bussissa otetut kuvat onnistuu aina - ellei kyse ole selfieistä. On myös kiva nähdä, kuinka auringonvalo herättää toisen ihmisen ja pakottaa sen kääntään kylkeä. Viikonloppusin se on kyllä varsinainen ongelma, koska myös meikä riekkuu kaupungilla aamun paremmalle puolelle - mut muuten aurinkoon on kiva herätä. Tajusin myös, että kaupungilla seikkailu on kesäsin vielä kivaa, mutta syksyn tullessa alkaa tarvita yhä paksumpia takkeja ja sormikkaita... Hui kamala. Talvi on siis oikeesti tulossa.

Viikonlopun ekstempore reissun idea oli käydä moikkaamassa rannikkokaupunkien kehdossa, Turussa, Lempäälästä muuttanutta ystävää kolmen flikan vahvuudella. Bussimatka kesti tuhottomat kolme tuntia, mut loppureissu oliki sit jotain niin huikeeta. Tällä porukalla, mulla ei koskaan oo tylsää ja me nauretaan liikaa; joten kamera pysy puoliks tahtomattakin laukussa.

Sen voin sanoo, että Turku yllätti mut monessa asiassa positiivisesti. Yömaksu on vain sen hulppeen euron, ku taasen Tampereella maksaa itsensä kipeeks jos tahtoo kotiin! Meno on huisaa ja tanssiminen alkaa jo ennen puoltayötä. Ihmiset oikeesti osaa ruotsia, mut ei asettaa paikkakuntia kartalle. (Tosin mikä minä oon syyttään, en minäkään osaa) 

Hauskaa oli. 

Kiitos kysymästä. 

Oonko liian iso leikkimään?

Convention (lat. convenire) tai lyhyemmin Con on tapahtuma, johon harrastajat kerääntyvät jonkun tietyn elokuvan, sarjan tai genren (tyylilajin) vuoksi. Tapahtumassa harrastajat osallistuvat erilaisiin aktiviteetteihin, kuten luentoihin, työpajoihin, näytöksiin, kokouksiin tai esimerkiksi luennoivat itse. Suomessa järjestetään vuosittain useita eri coneja joihin osallistuu lukuisa joukko eri alan harrastajia. Näyttävimmät ryhmät ovat anime, manga, roolipelit sekä sci-fi, unohtamatta muita genrejä. 

Tämän tietopaketin teille tarjosi Wikipedia.

Ensimmäinen coni johon koskaan osallistuin taisi olla vuoden 2009 Tracon. Olin tuolloin 13-vuotias, joten rakasta harrastusta animen ja mangan parissa on tullu jatkettuu jo huikeet kuus vuotta (Ainakin näin virallisesti. Tota ennen olin aikalailla kaappiharrastaja). Parin vuoden tauon jälkeen, Tracon avas ovensa tänäkin vuonna Tampere-talolla. Ihmeen kaupalla onnistuin hankkimaan loppuunmyynnistä huolimatta kahden päivän rannekkeen, jota harmikseni pääsin käyttään vaan lauantaina henkilökohtaisista syistä. Tapahtuma ei siltikään jättäny kylmäks, mutta kysymyksiä se mussa herätti.

Alan harrastajat kerääntyy tälläsis tapahtumis aina innoissaan yhteen. Mua vanhempiakin ihmisiä on, mutta enemmistö on sellasia 50cm lyhyempiä esiteinejä - herää kysymys, että onko tää nyt enää ihan okei juttu mun ikäselle. Yli 20 pöydän myyntisalikaan ei tarjonnut mulle mitään kiinnostavaa; joko kaikki on liian kallista - tai sitten ei vaan mun juttu. Onks musta tullu pihi? Vai enkö ookaa enää Peter Pan? 

Tänä vuonna takana on jo kaks tapahtumaa, Yukicon & Desucon - joissa molemmissa oon ollut järjestämässä ohjelmaa; luentoja ja keskustelupiirejä. Oli siis hassuu hypätä tavallisen conikansalaisen saappaisiin ja vain pyöriä ympäriinsä alueella ilman kivoja, pieniä etuoikeuksia. Mulla ei myöskään tuntunut olevan paineita mistään; pitäisi ehtiä tuonne ja tehdä toista. Kaikki ressi mun harteilta oli kadonnut, mutta se jättikin pienen aukon. 

Oon huomannu, että mitä enemmän ikää mulle on tullut, sitä enemmän viihdyn conin luennoissa ja järjestetyssä ohjelmassa. Yleishengailu on jäänyt tosi vähälle - enkä koskaan siitä nyt erityisemmin oo nauttinutkaan. Ja jotenkin koen velvollisuudekseni, että munkin täytyy tehdä tapahtuman eteen jotain. Haluan osallistua ja jakaa mun tietämystä aiheesta, josta mä niin paljon paasaan internetissä.

Korot tappo mun jalat, mut lähdin silti paikalta hymy korvannipukoissa saakka.

Huolimatta siitä, että en enää oo myyntipöytätavaran suurkuluttaja tai huokaile haikeasti mun OTP:n perään - nautin tosta conipäivästä ihan tajuttomasti. Mä huomaan, että juoksen tuolla tapahtumapaikalla edelleen yhtä innokkaasti ku muutama vuosi sitten. Kamera räpsyy koko ajan ja ihailen cosplayaajia, jotka on oikeesti panostaneet asuunsa koko sydämensä. Räpsin valokuvia niille, jotka ei tapahtumaan päässeet, sekä muistoksi itelleni. Osallistun ohjelmiin ja opin joka kerta hirveesti uutta maasta, jonne haikailen reissaamista. (Mielellään vielä tän elämän aikana!) 

Conit, japanin kulttuuri ja kaikki siihen liittyvä kulutustavara ei oo aikuisuuden tai lapsuuden kysymys. Se on elämäntapa, sillä oikeasti - jos sä kerran tähän asiaan jäät koukkuun, sä tapaat uskomattomia ihmisiä ja kuulet huikeita tarinoita. Siitä tulee osa sua, tahdoit sitä tai et. Karu totuus on se, että vaikka se tapahtuma ei täyttäiskään sun odotuksia sillä kerralla - sä palaat "omies joukkoon" kerrasta toiseen. Siihen ei vaan voi kyllästyä, koska siinä fiiliksessä on jotain, mikä pitää otteessaan.

Musta tuntu, kuin olisin palannut kotiin - kun astuin noista ovista sisään.

Ja kuten suuri vanhan ajan viisaus kuuluu

anime lähtee lapsesta vain hakkaamalla.

Paiskaa mut seinälle ja tee musta graffiti

Tiätteks te sen tunteen, kun kaikki vaan tuntuu romahtavan ympäriltä ja haluaisitte vaan kääriytyy piiloon maailmalta? Peitto tuntuu lämpimältä, eikä jalat jaksa nostaa teitä sängystä oikein kunnolla ylös, joten armottoman touhotuksen sijaan - jäättekin tuijottaan katosta takasin mulkoilevaa huoltanne, jolle on piirtyny kasvot yön aikana. Mä oon värikäs ihminen, mutta ikävien asioiden kohdatessa mut - musta tulee harmaa ja etäinen. Lopetan syömisen, toisin kuin monet ja saatan vaan elää shokkitilassa monta päivää. 

Paula ties tän ja osas repästä mut ulos just oikeella hetkellä. Me lähdettiin seikkailemaan kaupunkiin ja sen laitamille - mun onnekseni, se käänskin päivän yhdeks tän kuukauden parhaimmista. Sain naurettua vatsalihakseni kipeeksi, herätettyä paheksuntaa julkisella paikalla ja vielä tavattuu uusii ihmisiäkin. (Lähinnä epämääräisellä silmäpelillä baarijakkaroilla, mutta kuitenkin!)

Oon jo pari kuukautta, oikeestaan jopa pidempään, halunnut käydä taas poikkeemassa Tampereen hylätyllä tulitikkutehtaalla - joka tunnetaan erityisesti underground bileistä, kaupungin harjoittamasta paheksunnasta ja kummitustarinoista. Ihmiset, erityisesti nuoret aikuset, kiipee laittomasti raiteiden yli ja vaan tappaa aikaa tossa kolmen valtavan rakennuksen rykelmässä. Mutkien ja parin kilsan kävelyn jälkeen meki löydettiin ittemme tästä omituisesta aavekaupungista. Joka kerta ku astun tolle tontille, musta tuntuu, että irtaannun tästä maailmasta täysin. Siinä rakennuksessa ei oo mitään ehjää tai elävää - ihan ku se olis kuollu kun muu maailma jatkaa elämäänsä. 

Se rakennusten pesä kuitenkin muuttuu jatkuvasti. On ihanaa kierrellä paikkoja, jonka seinät vaihtaa vähintään joka toinen kuukausi väriä - ku ihmiset tulee taiteileen graffiteja kulutettuihin tiiliseiniin. Taidetta sekin on, vaikka väliin mahtuuki pari vittua ja perkelettä kirjotettuna permanenttitussilla. On myös kivaa kiertää pimeitä, mustaks palaneita huoneita taskulampun varassa ja toivoo - ettei möröt hypi sun päälle varjoista. Ja vaikka pomppaiski, sulla on kaveri heti selän takana kalauttamassa niiltä luulot pois. 

On surullista ajatella, että tääkin rakennus saattaa olla mennyttä yhden tapaturman myötä. Ei tarvita muuta ku yks romahtanu seinä ja ihminen sen alla, ja kaupungin on pakko purkaa koko tehdas maan tasalle. Roadtripeissä ja pienissä lähiympäristöseikkailuissa parhaita on nimenomaan hylätyt ja autioituneet paikat, joista voi löytyy oikeita aarteita tai suuria inspiraatioita. Meidän missio olikin lähtee etsimään valokuvauksen jälkeen uusia mestoja meidän omasta kotikaunnasta; jos vaikka Lempääläki vois tarjota jotain yhtä törkystä ja aikuisia oksettavaa. 

Toisin kävi. Meidän körötellessä takasin, me vierailtiin paikallisessa Orange countyssa - mäkitalojen luksuspesäkkeessä, jossa ei asu muita ku rahansa kepluttelemalla hankkineita ihmisiä. (Okei, ehkä vähän kärjistän nyt) Tän kultturellin elämyksen jälkeen, me löydettiin ittemme remontissa olevan uimarannan käymälästä ja ennenpitkää Tampereella sijaitsevalta ABC:ltä, jossa me sitten tapettiinkin aikaa piirtäen asiattomuuksia aikakausilehtiin. 

Joku vois aatella, että miten tällänen päätön ympäriinsä ajeleminen ja roskaruoan (sipulirenkaat + brownie, sekä 2dl kevytmaitoa) syöminen vois oikeesti piristää alakulossa kierivää ihmisressua. Juttu on niinki yksinkertane, että mä tuppaan heittäytyyn täysillä siihen mitä teen. Valokuvaus haihduttaa mun ajankulun ja hyvä seura saa mut unohtamaan muut valloillaan olevat kurjat asiat. On myös tosi jees, kun sattumalta Hesburgerin myyjä rupee kyseleen innoissaan sun kuvausvälineistä ja päivänaikasesta retkestä.

Juju on siinä, että ei mieti liikaa - vaan posottaa eteenpäin. Toisinaan se liikkeelle lykkäsy voi olla hankalaa, mut oikeiden ihmisten kaa se sujuu ku itekseen.

Mä kerään pieniä seikkailuja. 

Rakastan ihmisiä, jotka jakaa ne mun kanssa. 

Ja tykkään hymyilemisestä enemmän ku mistään.
Tässä päivässä kulminoitu ne kaikki. 

Ihmistä ei voi kirjoittaa kirjaksi

Nukuin yöllä alle kolme tuntia vaan huomatakseni, että tänään alkanut avoimen yliopiston ruljanssi piti mua hereillä. Tärisin, kierin ja pyörin, jännitin ihan hirveesti ja halusin purra sängyn päädyn poikki stressilievityksenä. Varpaita kuumotti ja niskaa kylmäs, mikään ei ollut hyvin. "Mitä jos siel edetään kauheen nopeesti ja en pysy mukana?" "Mitä jos nukahdanki kesken luennon?" Ihan tyhmiä juttuja kipitti mun päässä ja käytin yöni pelaten kännykällä. 

Kun sitten se oikee hetki lähtee ajaan yliopistolle koitti, mä mietin vaan laukussa oottavaa vesipulloa ja banaania. Jännitys oli kadonnut, kun sitä oli saanu purkaa ostamalla vähän koulutarvikkeita ja kun porukat vaivautu heittään lusmuilevan lapsensa iltapäiväruuhkasta huolimatta. Sain siis pyytämättä vapautuksen parkkipaikan ettimisestä, mikä siis yleensä raastaa mun hermoja ja lompakkoa murtumispisteeseen saakka.

Auditorio (pirun pieni koppero) oli puoliks täys ku tulin ja päädyin sit tavoistani poiketen istuun melkein takariviin. Kauhukseni huomasin, että en nähny lukee dioissa olevia tekstejä. Suomalaisena jäin kuitenki aloilleni, olis noloo vaihtaa paikkaa 13cm korkkareilla - just ku on saanu ahterinsa tungettua siihe limsatahraseen penkkiin.

Diojen tihrustelun ohessa opin, että mun ympärillä on tosi mielenkiintosia ihmisiä eri elämäntilanteista. Monella on jo koulutus, perhe, ehkä vakituinen työpaikka. Enemmistö tulee vaan sivistämään itseään tai täydentämään jo olemassaolevaa ammattitaitoaan - ku taasen mun kaltasia yliopiston pääsykokeen hylkiöitä ei ollut ilmeisesti muita. Ainutlaatuisesta lähtötilanteesta huolimatta huomasin, että oon kesän ja parin työttömyysviikon aikana kaivannut opiskelua. Tää on sitä, mistä nautin ja mitä tykkään tehdä - ehkä sen takia haluan työskennellä myöhemminkin koulussa.

Mun arki sai viimein herätyssoiton ja kurssi sai mut tosi toiveikkaalle tuulelle, vaikka oonkin suht varma, että ensimmäisistä esseistä rapsahtaa helposti hylätty. Opettaja puhu, kuinka kasvatustiede on lähinnä ajatuksia ja teorioita - koska mitään tietoa ihmisestä, identiteetistä tai persoonallisuudesta ei voida suorasanaisesti faktaksi todistaa. Mikä siis sen parempaa; saan ihan luvan kanssa ihastella alieninomaisesti kuinka mahtavia ihmiset on ja pohtii mikä niiden elämää ohjaa! 

Hypestä huolimatta illan rattona on ollu vaa epämääränen leikkaa-liimaa-askartele rutiini. Muistiinpanot saa piristettä ja persoonaa, jos flipattavien papereiden alta pilkistää uljaan suomalaisuroksen nöpönassu. 

Kaikki pienestä pahasta

En oo koskaan ollu kovin hyvä pitään suutani kiinni - ehkä blogin perustaminen kertoo siitä jo ittessään hyvin paljon. En oo myöskään ollut koskaan hyvä kirjaamaan tapahtumia ylös, päiväkirjat on olleet yhtä kiinnostavia ku saimaannorpan kikkareet ja motivaatio on tippunu alas yleensä viikossa. Sanojen kanssa oon kuitenki tykänny aina kikkailla; eikä pieni hetki parrasvaloissa koskaan oo tuntunut negatiiviselta. Ehkä xxseason on mun keinoni päästää sisäinen huomiohuora valloilleen. Tähän tulokseen ainaki päädyin aamuyöllä kello neljä, ku viimein sain koodipohjan viimeisteltyä. 

Tän tekstin julkaisuhetkellä oon 19-vuotias ja elän epämääräistä välivuosikriisiä, sekä viimeistä teinivuottani kovin haparoivalla otteella. En tiedä oikein mitä haluan ja mitä teen, sillä joka suunta on täynnä mahdollisuuksia ja pää täynnä ideoita - myös sosiaalisena harakkana, en oikein saa silmiäni irti muista ihmisistä. Tykkään turhan monesta asiasta ja toteutan unelmiini aika ronskillaki otteella. (Pois alta menninkäiset ja katuojajuopot!) 

XXSEASON tulee oleen rööri, jonne sysään kaiken mitä teen ja näen - koen ja tunnen. Mä vaikutan niin ulkomailla, kotisuomessa kuin netissäkin, joten sisältö voi olla hyvinkin ailahtelevaa. Valokuvaan, oon tekopyhän taiteellinen ja nolaan itseni julkisesti turhankin usein. Se jos mikä, on parasta sekundaviihdettä, jonka voin näiden tekstien väritykseks taata.

Mul olis salaisuus; oikeesti en ees oo hauska. 

Oon kylläki iha jees tekeen kermavaahtoo.

Käykö se?