Paiskaa mut seinälle ja tee musta graffiti

Tiätteks te sen tunteen, kun kaikki vaan tuntuu romahtavan ympäriltä ja haluaisitte vaan kääriytyy piiloon maailmalta? Peitto tuntuu lämpimältä, eikä jalat jaksa nostaa teitä sängystä oikein kunnolla ylös, joten armottoman touhotuksen sijaan - jäättekin tuijottaan katosta takasin mulkoilevaa huoltanne, jolle on piirtyny kasvot yön aikana. Mä oon värikäs ihminen, mutta ikävien asioiden kohdatessa mut - musta tulee harmaa ja etäinen. Lopetan syömisen, toisin kuin monet ja saatan vaan elää shokkitilassa monta päivää. 

Paula ties tän ja osas repästä mut ulos just oikeella hetkellä. Me lähdettiin seikkailemaan kaupunkiin ja sen laitamille - mun onnekseni, se käänskin päivän yhdeks tän kuukauden parhaimmista. Sain naurettua vatsalihakseni kipeeksi, herätettyä paheksuntaa julkisella paikalla ja vielä tavattuu uusii ihmisiäkin. (Lähinnä epämääräisellä silmäpelillä baarijakkaroilla, mutta kuitenkin!)

Oon jo pari kuukautta, oikeestaan jopa pidempään, halunnut käydä taas poikkeemassa Tampereen hylätyllä tulitikkutehtaalla - joka tunnetaan erityisesti underground bileistä, kaupungin harjoittamasta paheksunnasta ja kummitustarinoista. Ihmiset, erityisesti nuoret aikuset, kiipee laittomasti raiteiden yli ja vaan tappaa aikaa tossa kolmen valtavan rakennuksen rykelmässä. Mutkien ja parin kilsan kävelyn jälkeen meki löydettiin ittemme tästä omituisesta aavekaupungista. Joka kerta ku astun tolle tontille, musta tuntuu, että irtaannun tästä maailmasta täysin. Siinä rakennuksessa ei oo mitään ehjää tai elävää - ihan ku se olis kuollu kun muu maailma jatkaa elämäänsä. 

Se rakennusten pesä kuitenkin muuttuu jatkuvasti. On ihanaa kierrellä paikkoja, jonka seinät vaihtaa vähintään joka toinen kuukausi väriä - ku ihmiset tulee taiteileen graffiteja kulutettuihin tiiliseiniin. Taidetta sekin on, vaikka väliin mahtuuki pari vittua ja perkelettä kirjotettuna permanenttitussilla. On myös kivaa kiertää pimeitä, mustaks palaneita huoneita taskulampun varassa ja toivoo - ettei möröt hypi sun päälle varjoista. Ja vaikka pomppaiski, sulla on kaveri heti selän takana kalauttamassa niiltä luulot pois. 

On surullista ajatella, että tääkin rakennus saattaa olla mennyttä yhden tapaturman myötä. Ei tarvita muuta ku yks romahtanu seinä ja ihminen sen alla, ja kaupungin on pakko purkaa koko tehdas maan tasalle. Roadtripeissä ja pienissä lähiympäristöseikkailuissa parhaita on nimenomaan hylätyt ja autioituneet paikat, joista voi löytyy oikeita aarteita tai suuria inspiraatioita. Meidän missio olikin lähtee etsimään valokuvauksen jälkeen uusia mestoja meidän omasta kotikaunnasta; jos vaikka Lempääläki vois tarjota jotain yhtä törkystä ja aikuisia oksettavaa. 

Toisin kävi. Meidän körötellessä takasin, me vierailtiin paikallisessa Orange countyssa - mäkitalojen luksuspesäkkeessä, jossa ei asu muita ku rahansa kepluttelemalla hankkineita ihmisiä. (Okei, ehkä vähän kärjistän nyt) Tän kultturellin elämyksen jälkeen, me löydettiin ittemme remontissa olevan uimarannan käymälästä ja ennenpitkää Tampereella sijaitsevalta ABC:ltä, jossa me sitten tapettiinkin aikaa piirtäen asiattomuuksia aikakausilehtiin. 

Joku vois aatella, että miten tällänen päätön ympäriinsä ajeleminen ja roskaruoan (sipulirenkaat + brownie, sekä 2dl kevytmaitoa) syöminen vois oikeesti piristää alakulossa kierivää ihmisressua. Juttu on niinki yksinkertane, että mä tuppaan heittäytyyn täysillä siihen mitä teen. Valokuvaus haihduttaa mun ajankulun ja hyvä seura saa mut unohtamaan muut valloillaan olevat kurjat asiat. On myös tosi jees, kun sattumalta Hesburgerin myyjä rupee kyseleen innoissaan sun kuvausvälineistä ja päivänaikasesta retkestä.

Juju on siinä, että ei mieti liikaa - vaan posottaa eteenpäin. Toisinaan se liikkeelle lykkäsy voi olla hankalaa, mut oikeiden ihmisten kaa se sujuu ku itekseen.

Mä kerään pieniä seikkailuja. 

Rakastan ihmisiä, jotka jakaa ne mun kanssa. 

Ja tykkään hymyilemisestä enemmän ku mistään.
Tässä päivässä kulminoitu ne kaikki.