Novelli: Vuodenajat

Tyyli: Symbolismi

Genre: Draama

Kirjoittaja: Tiia R.

Kirjoitettu: 2O14 

"Vuodenajat" on traaginen novelli, joka ei perustu tositapahtumiin. 

Tämä oli pakko mainita erikseen, ettei joku nyt kehitä diippii analyysiä et mul ois muka ollu keskenmeno!
+ Mikä olis parempi päivä julkaista originalia tekstiä, kuin Aleksis Kiven päivä!

On hassua, miten asiat ihmisen sisällä voi muuttua niin helposti. Kaikki mitä kuoren sisällä tapahtuu muistuttaa vuodenaikoja tai raskauden sekoittamia kuukautisia. Toisinaan mielialat ovat säännöllisiä. Kaikki tuntuu menevät sykliin: ilo ja suru vuorottelee tasaisin välein, muttet joudu vellomaan missään. Voit tuudittautua siihen, että asiat kääntyy joskus parempaan.

Sit toisinaan, tulee myrsky.

Sun sielus pamahtaa raskaaksi ja kaikki menee sekaisin. Kaikki muuttuu riemuksi, ylenpalttiseksi iloksi – josta ei tahdo päästää irti. Kaikki tuntuu menneen putkeen ja tapahtunutta on odotettu todella kauan. Te molemmat pakahdutte ilosta; sinä ja se toinen sielu. Kierrytte toistenne ympärille ja syleilette sitä, mitä teidän välille on syntymässä. Se odottaa orastavansa ja tahtoo joskus puhjeta täyteen kukkaan. Te molemmat vaalitte sitä.

Se lapsi teidän välissä saa teidät heräämään keskellä yötä, jos nukutte yksin. Katsotte kattoon ja saatatte itkeä, että miksei se toinen ole tossa vierellä. Se saa teidän kropan kihelmöimään ja ajan jähmettymään, kun kosketatte toisianne pimeässä. Se saa sut nauramaan, vaikka ulkomaailma kulkiskin vuodenaikojen mukaan. Maailma näyttäytyy väreissä ja pienetkin tavat saavat teidät, ja teidän lapsen, kukoistamaan.

Mutta mikä tahansa mikä alkaa ja on matkalla hyvään - voi mennä myös kesken.

Surullisinta on, että sitä ei osaa odottaa.

Lehdet alkaa putoilla. Toisinaan räntäpilvet peittää säteilevän auringon useiksi päiviksi ja teidän maailmassa tuulee lujaa. Istutte erillänne, ettekä suojele lastanne. Syksy etenee, ja kaikki kuihtuu pois. Eikä edes ihmetropit pysty pelastamaan kuolevia asioita: ei ihmisiä, eikä kasveja. Sen elämän kasvua täytyy odottaa seuraavaan kevääseen; mutta kuolevaa lasta – ei edes kevät pelasta. Sillä kevättä ei tule. Seuraavien kuukausien ajan, tunnemaailmassa jyllää ikitalvi ja viiltävä pakkanen.

Itkua ei tule, sillä se jäätyy ennen kuin ehtii kyynelkanaviin.

Sä täriset, kuin palelisit. Oikeasti olet kääriytyneenä useampaan peittoon, mutta olet yksin. Kukaan ei pidä sinua lämpimänä; ei lapsi, eikä se toinen. 

Matka on jäänyt kesken.

Vuodenajat ovat muuttuneet.